CURIOUS FEET

Päivät juoksevat kummallisen nopeasti eteenpäin. Viime tekstini jälkeen vietimme siis vielä pari päivää Toballa ja sieltä palasimme paikallisbussilla Medaniin, tuohon parjattuun kaupunkiin, yhdeksi yöksi. 

Laiva saapui taas Tigarajan satamaan ja sataman lähellä on yrityksiä myymässä taksi- ja minibussikyytejä. Me kuitenkin hyppäsimme opeletin kyytiin (2000 rp), joka kaarsi juuri sopivasti paikalle. Sillä menimme muutaman kilometrin matkan Parapatin bussiasemalle. Bussiasemalla oli kovin hiljaista, mutta saimme selvitettyä bussien lähtöpaikan. Yhden täyden ja ränsistyneen bussin annoimme mennä ja tunnin odottelun jälkeen nousimme Sejahteran astetta siistimpään linjuriin. Tonille saatiin tällä kertaa parempi paikka bussista, joten jalkatilaakin oli enemmän kuin tulomatkalla.

Amplasin bussiasemalle saavuttuamme muutama taksi/becak-kuski lähestyi meitä, mutta me kävelimme tien varteen ja otimme opeletin Yoki Plaza-ostoskeskukselle, koska tiesimme sen läheisyydessä sijaitsevan ravintoloita ja hotelleja. Kyytiin nousi indonesialainen mies, jonka kanssa tuli juteltua matkan ajan ja hän myös ohjasi meidät jäämään oikealla pysäkillä pois.

Medanissa meni puoli vuorokautta ihmetellen, miten joku voi sanoa kaupungin olevan "pahin paikka missä olen koskaan käynyt". Lyhyet visiittimme eivät varmastikaan antaneet kaupungista kattavaa kuvaa, mutta sen ajan kuin Medanissa olimme, minä viihdyin siellä ja olisi ollut kiva nähdä kaupunkia enemmänkin. Ihmiset olivat hymyileviä ja ystävällisiä, mikä vaikuttaa ainakin minun viihtymiseeni paikassa kuin paikassa merkittävästi. Medanista kuitenkin lisää myöhemmin, samoin kuin Bandungista, missä vietimme lentojemme välissä joitakin tunteja kaduilla kierrellen.

Medan

Balille saavuimme 20:30 maissa. Lentomme alkuperäinen saapumisaika oli 22:45, mutta sitä aikaistettiin jostain syystä kolmella tunnilla, mikä sopi meille hyvin, koska uuteen kaupunkiin saapuminen noin myöhään illalla ei ole minun mielestäni koskaan se paras vaihtoehto. Muita lentoaikoja ei kuitenkaan ollut varaushetkellä tarjolla, ainakaan edullisesti ja haluamillemme päiville. Lopulta lento kuitenkin, taas jostain meille tuntemattomasta syystä, myöhästyi tunnin verran.

Olin lukenut Balin lentokentän ulkopuolella olevista riivaavista taksikuskeista niin paljon negatiivista, että olin varautunut ottamaan tylyn ilmeen naamalleni ja olemaan täysin välinpitämätön (inhottava asenne, josta valitettavasti on joskus ollut apua). Kuskit eivät kuitenkaan olleet yhtään aggressiivisia, joten pääsimme lähtemään kentältä kävellen sanoen muutamat no thank yout pienellä hymyllä.

Ja kävelimme tosiaan Balin lentokentältä läheiselle Kutalle, matkaa on vain muutama kilometri ja meillä oli aikomus katsastaa matkan varrella olevia majapaikkoja. Päädyimme kuitenkin lopulta kadulle Poppies Lane 1, missä on reppureissaajien suosimia edullisia majapaikkoja. 

Me yövyimme kolme yötä perusmestassa, Puri Arung Homestayssa ja maksoimme huoneestamme ilman aamiaista 120 000 rupiaa yöltä. Majoituksen hinta siis nousi Balille siirryttäessä, mutta se oli kyllä tiedossakin. Halvempia paikkoja todennäköisesti löytyy vielä Baliltakin, mutta on kyllä ollut yllätys huomata, että hinnat ovat Indonesiassa (käymissämme paikoissa ainakin) nousseet vuoden ja kahden sisällä todella paljon. Matkaoppaissa ja blogeissa olevat hinnat eivät siis välttämättä hirveän kauaa paikkaansa pidä, täällä Balillakin jotkut pääsymaksut ovat jopa kolminkertaistuneet vuoden, kahden sisällä.

Kutan hälinässä meni vain yksi kokonainen päivä, koska toisena vuokrasimme skootterin ja ajoimme Ubudiin. Kutalla teimme pitkän kävelylenkin ympäri katuja ja kujia. Alue on valtava ja kaikenlaisia ravintoloita, kauppoja, baareja ja katutaidetta löytyy, ärsykkeitä on siis paljon ja Kuta onkin Balin suosituin matkakohde. 

Minä kävin myös rentouttavassa hieronnassa ja kasvohoidonkin otin hieronnan päälle. Tunnin hierontoja myydään Kutalla 40 000-50 000 rupialla eli pyöristettynä 3,50 - 4 eurolla (!), joten itseään hemmottelemalla ei paljoa köyhdy. Illalla menimme vielä Kutan kauniille rannalle katselemaan surffareiden puuhia ja katsomaan auringonlaskua. Ravintoloissa tuli tietysti myös syötyä ja huomattua, miten suuri vaihteluvuus ravintoloiden hinnoissa ja varsinkin tasossa on.

Poppies Lane 1

Toisena päivänä otimme mopon alle, vuokrasimme sen tarjotulla 50 000 rupialla ilman tinkaamisia. Suunnitelmamme oli ajaa Ubudiin, katsella ympärillemme ja mikäli pitäisimme näkemästämme, vuokrata sieltä toinen mopo yöksi ja palata sillä seuraavana aamuna Ubudiin. Matkalla tietysti eksyimme melko pian ja saimme kysyä apua useammaltakin iloiselta paikalliselta. 

Ubudiin pääsimme muutaman tunnin ajelun jälkeen, pysäköimme mopon ja kävimme hyvin pienessä ravintolassa syömässä edulliset nasi gorengit (paistettua riisiä). Kävimme katsomassa muutamia majapaikkoja ja illan jo hämärtyessä etsimme paikkaa, mistä vuokrata toinen mopo. Pyhäpäivän vuoksi osa paikoista oli jo mennyt kiinni. Paikallinen nainen ohjasi meidät erään hotellin työntekijän juttusille, joka mopoja vuokraa. Ongelmaksi vain muodostui se, että passimme olimme jättäneet Kutalle hotelliin. Kutalta mopoa vuokrattuamme kysyttiin vain ajokorttia näytille, joten oletimme sen riittävän Ubudissakin. Mies punnitsi vuokraako vai eikö ja päätti lopulta luottaa meihin, yritimme tarjota jonkinlaista panttia vakuudeksi, mutta saatiin mopo kuitenkin ilman.

Vihdoinkin päästiin sitten ajamaan molemmat omilla pyörillä. Matka meni tällä kertaa nopeammin kuin tullessa, vaikka useamman kilometriä meni juhlimaan meneviä paikallisia väistellen, kadut olivat täynnä väkeä. Muutaman kerran ajettiin myös harhaan, mutta apua kysymällä löydettiin taas perille. Seuraavana aamuna siirryimme sitten Ubudiin, siitä lisää ensi tekstissä parin päivän päästä, jottei liian pitkäksi tämä teksti veny. 

Kuullaan pian!

Maanantaina vuokrattiin skootteri ja lähdettiin tutustumaan lisää Samosirin saareen. 

Tällä kertaa otettiin suunnaksi saaren eteläosa ja ajelimme Tomokin lävitse kohti seuraavaa paria kylää. Maisemat olivat upeat ja rosoisen osuuden jälkeen tie oli noin 30 kilometrin verran todella hyväkuntoista. Päädyimme Onan Runggun sijasta Gultomin kylään, missä saimme taas ystävällisyyttä ja naureskelua osaksemme ('tall man, hihihi'). Tien kunto huononi kuitenkin radikaalisti, joten päätimme kääntyä takaisin ja ajaa Pangururaniin pohjoista reittiä. Tällä kertaa minäkin ajoin enemmän ja oih, sitä vapauden huumaa! Vaikka Toni edelleen on minua isompi, niin ei se tuommoisella pienellä pyörällä ajattaessa tunnukaan yhtään pahalta. Itseasiassa jopa päinvastoin, koska silloin kun olen kyydinnyt itseni kokoisia ja hyvin vähän ajokokemusta omaavia tyttöjä, on vastuu ollut täysin minulla. Tonin ollessa kyydissä voin kuitenkin luottaa siihen, että apua on tarpeen tullen tarjolla, koska hänellä on ajokokemusta minua enemmän (osaa siis myös lukea liikennettä) ja tarpeen tullen hänenkin jalat yltävät maahan. Kun nyt on harjoiteltu täällä mopolla ja skoballa, niin eiköhän sitten kesällä homma onnistu myös moottoripyörän kanssa :).

Pangururaniin pääsimme turvallisesti ja pysäköimme skootterin tien laitaan kävelläksemme vähän ympäriinsä. Menimme paikalliseen ravintolaan syömään, jossa saimme hyvää palvelua. Erityisesti äidin ja kahden nuoren tytön hymyt eivät olisi voineet olla leveämpiä. Ruokalistoja paikassa ei ollut, kuten paikallisten suosimissa harvemmin taitaa muutenkaan olla, mutta nasi gorengin saimme tilattua. Ruoan jälkeen kävimme paikallisessa hökkelikaupassa ostamassa vihanneksia ja lähdimme takaisin kohti majapaikkaamme, Tuk Tukin kautta kiertäen, mistä kävimme ostamassa punaviiniä iltapalaksi. Viinipullo maksoi 55 000 rp ja on yllättävän herkullista, kun ottaa huomioon, että se on 20 prosenttista ja siinä on aavistus liköörin makua, vahvoista alkoholeista kun en yleensä pidä.

Keskiviikkona harrastimme oikein kulttuuria ja kävimme katsomassa batak-tanssia Bagus Bayn majatalossa. Bagus Baylla järjestetään joka keskiviikko ja lauantai vastaava ilta. Nokkahuilua ja muita soittimia soitettiin iloisesti ja tytöt tanssivat paikalliseen tahtiin. Ilta on täysin turisteja varten järjestetty, mutta toki tanssia harjoitetaan muulloinkin. Meistä turisteista otettiin viisi naista yhtä kappaletta mukaan tanssimaan, joten pääsin minäkin joraamaan melko yksinkertaisia tanssimooveja. Itse esitys kesti vain puolisen tuntia, mutta olimme hyvissä ajoin paikan päällä syömässä ja juomassa.

Torstaina lähdimme kävelylle kohti Tuk Tukia ja pääsimme vilkaisemaan hääjuhlia. Hääjuhlat pidettiin tien vierellä olevassa isossa katoksessa ja porukan määrästä päätellen paikalla oli kaikki lähitienoon talot. Avioliiton auvoiseen satamaan astelivat hollantilainen mies ja indonesialainen nainen, minkä saimme selville tien reunustalla olevista kukkakylteistä. 

Musiikki kuulosti samanlaiselta kuin edellisiltana Bagus Bayn batak-iltamassa ja paikalliset tanssahtelivatkin samalla tavalla. Musiikki kuului kauas ja ihmettelimmekin, että mitkä bileet siellä oikein on käynnissä ja miksi tielle oli laitettu puunrungosta este autoja varten. Värikästä ja iloista touhua oli heidän juhliminen.

Meidän kohdalla Toba jääkin pian taakse. Kuukauden verran täällä menikin, mikä kertoo siitä, että ollaan viihdytty. Sunnuntaina otetaan lautta Parapatiin ja jatketaan matkaamme Medaniin. Maanantai menee Bandungissa ja myöhään maanantai-iltana saavumme Balin lentokentälle.

Täällä ei varmasti ole lumiukkoja nähty, mutta sikoja kyllä löytyy!

Kävelyreittiämme

Kirjakauppa Tuk Tukissa

Kuullaan siis seuraavan kerran Balilta!

Eräänä aurinkoisena päivänä vuokrattiin majatalomme Sandralta mopo. Mopoja vuokrataan noin 60-80 000 rupialla (5-6,70 euroa), riippuen kuinka pitkäksi aikaa ottaa ja miten tinkii.

Vuokraaminen oli helppoa kuin heinänteko. Meiltä ei kysytty ajokorttia eikä mitään takuita, annettiin vain mopon avaimet käteen. Tosin en tiedä miten homma hoituu, jos pyörän käy vuokraamassa ulkopuoliselta. Pyysimme manuaalia ja sen saimme, mutta tarjolla on toki myös automaatteja. Mopo vuokrataan tankki täynnä ja jos sen vuokraa vain päiväksi, saatetaan pyytää, että se palautettaisiin ennen pimeän tuloa takaisin, eli iltakuuden maissa, pimeyden laskeutuessa kello 18:30 jälkeen.

Ajoimme lähellä olevan Ambaritan kylän poikki ja jatkoimme siitä matkaa useamman kylän ohitse, päätiellä pysyen. Pangururaniin on noin 42 kilometrin matka ja maisemat sitä ennen olivat OK, mutta eivät niin upeat kuin olin kuvitellut. Pangururanissa on kuitenkin mahdollisuus kivuta vähän korkeammalle niitä ihailemaan. Pangururanista on yhteys mantereelle, sinne johtaa hieman kuoppainen lyhyt tie, ja sinne me ajoimme. Käännyimme oikealle kohti kuumia lähteitä ja nousimme korkeuksiin maisemia ihailemaan ja maaperän rikkiä haistelemaan. Se tuoksui varsin miellyttävältä, vähän kuin kananmunalta. Pangururanissa pysähdyimme teelle. Olin ollut kiinnostunut näkemään kaupungin, ehkä jopa yöpymään siellä pari yötä ja ihan OK:lta se näytti. Vaihto Ambaritan tienoilta ei kuitenkaan houkutellut, että ei ollut niin erikoinen paikka kuitenkaan.

Meillä oli kartta mukana, ei kovinkaan tarkka, kuten pian huomasimme, mutta hyvin suuntaa antava. Kartasta olimme bonganneet pienen järven, Lake Sidihonen, keskellä saarta ja lähdimme sitä kohti. Kun olimme majapaikassa mopoa vuokratessamme maininneet haluavamme käydä järvellä, meitä varoiteltiin huonokuntoisista teistä ja järven mitättömyydestä ja kehoitettiin pysymään päätiellä. Epäilin miehen vain olevan huolissaan mopostaan ja sen takia liioittelevan, minkä lisäksi halusin siltikin nähdä järven, joten päätimme ajaa reittiä. Matkalla oli pieniä kyliä, joissa kyläläiset istuivat ulkosalla, mutta muuten niissä ei ollut kummoisempaa nähtävää. Tie huononi välillä todella kuoppaiseksi, mutta järvelle päästiin ehjinä. Itse järvi ei ollut kummoinen, hädin tuskin pysähdyimme sitä katsomaan. Emme halunneet kääntyä takaisin, vaan olimme päättäneet ajaa järveltä eteenpäin, saaren keskiosan lävitse seuraavan parin kylän lävitse.

Järvelle päästyä päätimme siis jatkaa eteenpäin. Saimme seuraksemme pari nuorta poikaa, jotka mopollansa lähtivät seuraamaan meitä. He seurasivat meitä seuraavaan kylään, eli Rongguritiniin, asti ja siellä ohjasivat meitä jatkamaan suuntaa eteenpäin kohti Parmanangania, pojat kääntyivät siinä vaiheessa takaisin järveä kohti. Tiet olivat tosiaan melko kehnossa kunnossa, kuoppaisia ja kivisiä, mutta pahimmat tienpätkät olivat vasta edessä päin. Rongguritinin ja Parmananganin välinen matka on ehkä kymmenisen kilometriä ja tie hiljenee melko pian, minkä jälkeen ei ole asutusta.

Ajelimmekin ihan kaksinemme metsän keskellä kuoppaisella tiellä, yhtäkään vastaantulijaa ei tullut. Aiemmin Samosirilla oli sadellut paljonkin, joten tiellä oli myös useita mutalammikoita, joista ei nähnyt kuinka syviä ne ovat. Pelkäsin koko matkan ajan rengasrikkoa ja toivoin, ettei sää huonontuisi. Mopon kyydissä istuminen ei kuoppaisella tiellä myöskään ollut sitä suurinta nautintoa, mutta siitäkin huolimatta olin tyytyväinen, että olimme vuokranneet vain yhden mopon ja minun ei tarvinnut ajaa tiellä. Myöhemmin ollessani itse kuski, huomasin tosin, etteivät ne kuopat tuntuneet lainkaan niin pahoilta kun pyörää ajoi itse, koska edessä istuma-asento oli parempi.

Kello oli vasta kaksi, joten meillä oli onneksi monta tuntia pimeään. Kahden kylän väliseen matkaan meiltä meni yli tunti, joten vauhtimme ei tosiaan ollut suuri. Huomattuamme ensimmäisen merkin asutuksesta, ymmärsimme olevamme lähellä parempikuntoisia teitä. Ja eiköhän siinä vaiheessa Toni valinnut tiellä olevan mutalammikon kiertämiseen märästä ja kuivasta puolesta sen märemmän, joten ajelimme suoraan syvään mutakasaan. Kömmin jalat mutaisina kyydistä pois ja siinä mudassa se pyörä seisoi ihan pystyssä, ilman tukea. Toni kiskoi pyörän pois minun hieman kiehuessa vieressä (olin sitä mieltä, että märkä mutakasa näkyi kilometrin päähän ja oletin Tonin valitsevan oikean puolen, enkä tietenkään ehtinyt varoittaa mudasta ennenkuin jo olimme siinä :D). "Siistyidyin" tien keskellä olevassa mutalammikossa ja lähdimme paskaisen pyörän kanssa jatkamaan matkaa, siinä vaiheessa jo asialle naurahdellen. Hyvin pian pääsimmekin kylään, mistä oli enää kivenheiton verran hieman paremmalle tielle.

Paremmalla tiellä tienkunto oli ajoittain hyvää asfalttia, mutta välillä sekin huononi kiviseksi. Sitä oli kuitenkin helpompi (ja huolettomampi) ajaa ja siinä vaiheessa uskaltauduin minäkin hetkeksi kuskin paikalle, liikenteen ollessa edelleen hyvin vähäistä.

Jälkikäteen ajatellen reittivalintamme ei ollut mitenkään paha, mutta rengasrikkoa pelätessä se tuntui jännittävämmältä tien päällä. Päätie saaren pohjoisosassa ei reilun 40 kilometrin matkalla vaikuttanut olevan niin mielenkiintoinen kuin sisämaan tiet, mikä myös vaikutti meillä reittivalintaan. Myöhemmin tosin naapurissa asuva pariskunta kehui saaren eteläosan maisemia ja ihmisiä suuresti, joten ehkä sielläkin tulee vielä käytyä.

Viime viikon lauantaina kävimme Parapatia katselemassa. Lauantain valitsimme päiväksi sinä päivänä olevien markkinoiden vuoksi. Majapaikkamme emäntä soitti laivan noutamaan meidät huoneemme edustalta, mikä oli varsin mukava juttu. Mas Gottagella ei ole omaa laituria, mutta kipuaminen bootin kyytiin onnistui suhteellisen helposti. Matka Parapatiin taisi kestää yli tunnin, koska laiva pysähtyi useamman majatalon luona ottamaan kyytiläisiä. Ambaritasta ja lähitienoilta, eli meidänkin majapaikastamme, kyyti Parapatiin maksaa 15 000 rupiaa henkilöltä, eli 5 000 rupiaa enemmän kuin Tuk Tukista.

Parapatiin saapuessamme siellä olikin vilinä päällä. Markkina-alue ei ole kovin isolla alueella, mutta tarjontaa on paljon ja se alkaa heti satamassa. Lähdimme kuitenkin ensin kohti kaupungin keskustaa, koska siellä sijaitsee ainoa VISA:n hyväksyvä pankkiautomaatti. Matkan varrella on muutamia automaatteja, mutta niistä ei meille turisteille tosiaan iloa ollut, koska niissä käy vain paikallisten pankkien kortit. Samosirin saarella on myös muutama automaatti ainakin Ambaritassa ja Pangururanissa (Tomokin maatti taisi olla suljettu), mutta Ambaritan kone olisi huolinut vain Mastercardin ja Pangururanissa emme pysähtyneet tarkistamaan olisiko sieltä rahaa saanut. Kävelimme sataman ja automaatin välisen muutaman kilometrin matkan, minibussillakin matkan pääsee kulkemaan 2 000 rupialla, mutta me halusimme nimenomaan nähdä millaista kaupungissa on. Pankkiautomaatista nostimme kuusi miljoonaa rupiaa (noin 500 euroa) ja jouduimme nostamaan rahaa kolmesti, koska maksimimäärä nostolle on kaksi miljoonaa. Noston jälkeen kävimme kaupasta ostamassa eväitä ja kiertelemässä hetken, minkä jälkeen palasimme markkina-alueelle satamaan.

Tuk Tukin kylä hotelleineen

Parapatin satama

Katu Parapatissa

Katselleet upeita aaltojen pyrskähdyksiä ja naureskeltu "merihirviöille"

Juoneet (minä) kahvia terassilla ja lukeneet kirjoja

Oih, ihastelleet kaikenlaisia karvaisia söpöläisiä

Kokkailleet ja syöneet hyvää ruokaa

Istuneet mukavassa majapaikkamme ravintolassa kaikenlaisia herkkuja vedellen, tässä 'takora'

Kuvailleet yhtä sun toista

Pelanneet pelikorttia (minä johdan tässä :D)

Kuulemiin tältä erää!

Käytetyt eurot tien päällä: 968 euroa (484 euroa / henkilö)*
Keskimääräinen päiväbudjetti: 22,50 euroa (11,25 euroa / henkilö)

*Ei sisällä viisumimaksuja Indonesiaan, joka lisätään budjettiin myöhemmin.
Summat pyöristettyjä. Eivät sisällä lentoja Suomesta Singaporeen.

Kaunis kraaterijärvi on noin neljän tunnin ajomatkan päässä Medanin kaupungista, jonka kautta monet matkaajat Toballe saapuvat. Järven keskellä on Samosirin saari ja Toba-järven suosittu matkakohde, Tuk Tuk. Samosir ei virallisesti itseasiassa ole saari, koska saaren pääkaupungista Pangururanista on yhteys mantereelle, mutta saareksi sitä silti kutsutaan.

Alueella on aikanaan pyörinyt enemmänkin matkailijoita, mutta nykyään on hiljaisempaa. Meitä turisteja on kyllä tälläkin hetkellä, joten täysin autioitunutta täällä ei ole, mutta asiakkaita ei riitä jokaiselle majatalolle ja ravintolalle. Lonelyplanetin mukaan ennen suosittu matkakohde onkin palannut off the beaten trackiksi, minkä voin allekirjoittaa vain osittain. Tuk Tukissa näkyy monia autioita ja suljettuja hotelleja sekä ravintoloita, joista ei tiedä ovatko ne avoinna vai ei, koska niissä ei näy ketään. Suosituimmissa majapaikoissa, kuten Bagus Bayssa ja sen läheisyydessä olevassa Libertas Guest Housessa sekä kalliimmissa luksushotelleissa, on sen sijaan jopa vilskettä, koska saarelle tulevat menevät näihin harvoihin hyviin ja avoinna oleviin majataloihin yöpymään, syömään ja tapaamaan muita matkalla olevia. 

Rauhallisuudestaan huolimatta turismi elää positiivisella ja negatiivisella tavalla, vaikkei onneksi kovinkaan räikeästi jälkimmäisellä. Mopoja yritetään vuokrata ja rättejä joskus kaupata, mutta ravintolan saa sentään valita rauhassa, sisäänheittämistä niihin ei ole.

Toba sijaitsee korkealla merenpinnan yläpuolella, joten ilma Samosirin saarella tuntuu raikkaammalta Malesian jälkeen. Iltaisin auringon laskeudettua voi tuuli olla jopa viileä, mutta kylmä ei ole tullut. Auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta tulee välillä kuumakin ja nahkansa on helppo polttaa täälläkin. Jos unohtaa vuoret ja palmut, voisin melkein kuvitella olevani Suomen kesässä, varsinkin täällä syrjempänä Tuk Tukista. Noin 25 asteen lämpötilan lisäksi sininen järvi ja sen viileähkö vesi, metsäisyys, ötökät, hiljaisuus ja vehreät maalaismaisemat pyöräilevine lapsineen tuovat ainakin minulle lapsuuden kesät mieleen.

Ravintoloiden ruokalistat on mukavan monipuolisia. Tarjolla on kaikenlaisia raikkaita salaatteja ja mehuja, riisiä, nuudeleita, perunaa sekä monenlaisia, herkullisia vihannesannoksia. Toba-järvestä ongittua kalaa tarjoillaan toki monessa paikassa, kuten muitakin eläimiä. Tarjolla on toki myös pizzaa, pastaa ja erilaisia leipiä. Ruoan hinta ravintoloissa on suomalaiselle kukkarolle tietenkin edullista, mutta Malesian halpojen ravintoloiden jälkeen annosten kalliimpi hinta täällä Toballa yllätti. Reilulla eurolla tai parilla (15 000 - 25 000 rupialla) löytää kyllä jo herkullisia annoksia, mutta joskus annoskoot ovat sen verran pieniä, että isompaan nälkään pitää tilata enemmän.

Kunnon ruokakauppoja emme ole löytäneet Tuk Tukilta, kioskeilta saa keksejä, limuja ja joskus joitakin hedelmiä ostettua, mutta muita välipaloja ei juuri löydy. Ruokaa myyviä katukioskeja täällä ei harmiksemme myöskään ole (Tomokissa ja Ambaritassa näkyi muutamia kehnon näköisiä virityksiä), joten matkailijat ovat ravintoloiden varassa. Mikäli itse haluaa kokkailla, löytyy joistakin kojuista Tuk Tukilta, useammasta kojusta Tomokilta ja Parapatin lauantain markkinoilta vihanneksia, riisiä ja sen sellaista.

Olemme Toballa viihtyneet ja nyt ymmärrän heitä, jotka tänne jämähtävät pidemmiksi ajoiksi. 

Upeat maisemat ja rento ilmapiiri tekevät päivistä helposti verkkaiset eikä mieli kaipaa muualle. Aaltojen pauketta, kalastajien työtä, ohi kulkevia laivoja ja auringon liikettä on mukava katsella lukemisen, kirjoittamisen, kortinpeluun, syömisen, pohdiskelun ja keskusteluiden lomassa. Mopon myös vuokrasimme yhtenä päivänä kiertääksemme saaren, mutta reittivalintamme johdosta näimme saaresta vain osan. Siitä voisin kuitenkin kirjoittaa myöhemmin vielä lisää. Jämähdämme tänne Toballe vielä toviksi tai toiseksi, mutta vähän on matkasuunnitelmiakin tehty. Ennen tänne tuloamme emme olleet miettineet jatkoa, mikä olikin hyvä juttu, koska nyt voimme fiiliksen mukaan valita mitä tehdä ja minne mennä. 

Malesia jäi tiistaina taakse ja nyt olemme Indonesiassa. 

Lensimme Penangilta Medaniin Air Asialla ja hyvä kun ehdin alas istua ja jalat suoristaa, kun tuli jo kuulutus pian tapahtuvasta laskeutumisesta. Lennossa ei kulunut tuntiakaan ja se aika meni nousussa, maahantulokaavakkeen täyttämisessä ja laskussa.

Medanin lentokentällä tuli muutama paikallinen myymään taksia ja rahanvaihtoa, mutta ahdistelijoita oli huomattavasti vähemmän kuin olin odottanut. Rahaa nostettuamme tyrkytys toki jatkui ulkopuolella, mutta melko hienovaraisesti. Etsimme minibussia Amplasin suuntaan ja kysyimme apua useammaltakin ihmiseltä, mutta emme siitä huolimatta onnistuneet löytämään sitä. Luovutimme hetken säätämisen jälkeen ja otimme becakin (mopotaksi, jonka sivuvaunuun mahduimme suhteellisen mukavasti) bussiasemalle 30 000 rupialla, vaikka olimme etukäteen katsoneet sillä kulkemisen maksavan kymppitonnin vähemmän. Matka ei tainnut kauaa kestää ja se meni mukavasti maisemia katsellen. Kuski jätti meidät bussiaseman eteen ja yllättäen hänellä ei ollut antaa vaihtorahaksi kymppitonnia. Tien toiselta puolelta alkoi kuitenkin samantien ystävällinen herra huitelemaan luokseen ja hänen kanssaan sain vaihdettua setelin.

Bussiasemalla oli melko rauhallista ja sinne saavuttuamme meihin otettiin heti kontaktia. Paikalliset ystävällisesti ohjasivat meidät oikeaan bussiin ja parinkymmenen minuutin päästä bussi jo lähtikin kohti Parapatin satamakaupunkia. Kyyti maksoi 25 000 rupiaa naamalta (2 euroa) ja matkaan meni 4,5 tuntia. Etukäteen olin lukenut muiden kokemuksia kaupunkien välisestä matkasta ja moni oli kirjoittanut sen olevan suorastaan kammottavaa liikenteen takia, mutta paikallisbussilla se meni mielestäni hyvin, kuljettaja kyllä ohitteli välillä, mutta itse bussi kulki tasaista tahtia. Bussissa kuitenkin oli hyvin ahtaat jalkatilat, tai kyllähän tälläinen pätkis-sarjaan kuuluva istui siinä takapuolen puutumista lukuunottamatta mukavasti, joten kaksimetrisellä Tonilla ei ollut kovinkaan mukavat oltavat. Onneksi bussissa oli suurimman osan matkasta muutama ahdas paikka vapaana, niin pystyi Tonikin istumaan välillä leveämmin.

Bussissa myös tupakoitiin, mutta ikkunoiden ollessa auki se ei yllättävää kyllä häirinnyt minua. Kolme ensimmäistä tuntia meni tylsissä maisemissa, mutta mitä lähemmäs Toba-järveä päästiin, sitä kauniimmiksi maisemat muuttuivat. Kivoja taloja, melko isoja koskia, erikoisia hautamerkkejä, kiemurtelevia teitä ja vehreän kaunista metsää korkeiden puiden kera, todella upean näköistä!

Bussi kaarsi Parapatin bussiasemalle, mikä on kävelymatkan päässä Tigarajan satamasta. Asemalta bussi jatkoi vielä sataman ohitse ja bussin ystävällinen rahastaja muutaman asiakkaan kanssa neuvoivat meitä jäämään oikealla pysäkillä. Satamaan päästyämme kello oli 18:05 ja olin etukäteen lukenut viimeisen lautan lähtevän kuudelta. Pieni jännitys oli siis siinä vaiheessa päällä, että ehdimmekö vai emme. Vettä satoi melkoisesti ja juoksimme lyhyen matkan bussilta satamalle, mutta kuuden laiva oli jo mennyt. Kello 19 lähti kuitenkin vielä yksi laiva, jolla me sitten menimme. Sadetta pidimme läheisessä ravintolassa. Sataman vieressä on muutama majatalo, minne olisimme suunnistaneet, mikäli olisimme laivalta myöhästyneet.

Kävelimme vielä hetken ympäriinsä ennen laivan lähtöä. ’Moro moro, terve terve. Mitä kuuluu? Olen Rikun ja Tunnan ystävä!’, kuului eräästä ravintolasta. Sen jälkeen kutsu syömään, mutta ei tuo sisäänheittäminen vieläkään innosta, varsinkaan suomeksi, joten jätimme menemättä ja suuntasimme sen sijaan laivan vierustalle lähtöä odottamaan. Laivan lähtiessä pimeys laskeutui. Matkassa Tuk Tukille ei kauaa mennyt, kyyti maksoi 10 000 rupiaa (85 senttiä) henkilöltä. Jäimme ensimmäisessä satamassa pois ja suuntasimme Libertas Homestayhin, koska se oli yksi monista paikoista, joista olimme lukeneet etukäteen hyviä arvioita.

Vettä tihkutti ja tiet olivat mutaisia, joten saavuimme majatalolle litimärkinä ja helpottuneina lämpimästä suihkusta haaveillen. Paikan päälle saapuessamme kaikki mökit ja huoneet omalla kylpyhuoneella olivat kuitenkin täynnä, mutta yksinkertainen huone pelkällä sängyllä ja jaetulla kylpyhuoneella oli tarjolla ensimmäiseksi yöksi. Ensin ei ongelmaa, mutta kun ymmärsin vessan ja kylmän suihkun sijaitsevan eri rakennuksessa ja rakennusten välisen pihamaan olevan mudan ja veden peitossa, niin mieliala kieltämättä laski. Otimme kuitenkin huoneen, koska ulkona oli pimeää ja halusimme päästä pian levolle. Tyynylleni oli jokin eläin pienesti paskantanut, mutta tyyny vain ympäri ja unta palloon, kyllä siinä yhden yön nukkui, hintakin oli vain 35 000 rupiaa (2,90 euroa).

Seuravana aamuna heräsimme ajoissa ja kiersimme useamman majatalon lävitse. Monessa paikassa saimme myös kuulla paikan olevan suljettu (osassa ravintola toimi silti), mikä ei yllättänyt meitä, koska olimme lukeneet asiasta etukäteen. Siltikin autiot hotellit lähes autioilla, aamuisilla kaduilla oli jokseenkin kummallinen näky. Kävimme nimiltään ennestään tutuissa paikoissa, kuten Reggae Guest Housessa ja Bagus Bayssa, mutta kovin oli täyttä. Reggae oli kokonaan täynnä, Bagus Bayltä löytyi vain halvimpia huoneita (40 000 rupiaa) tylsällä näköalalla ja jaetulla vessalla sekä paljon kalliimpia, joita emme vilkaisseet. 

Lisäksi tarkistimme tietysti myös majapaikkoja, joista emme mitään olleet lukeneet. Muutamista tyhjistä majataloista tarjottiin huoneita 100 000 rupialla (8,5 euroa), mutta laatu ei todellakaan kohdannut hintaa. Eräästä tyhjästä ja tylsästä paikasta myytiin huonetta 80 000 rupialla, mutta hinta tipahti äkkiä 40 000 rupiaan, se oli sillä nähty. Muutaman potentiaalisen löysimme, Horas Guest Housen, mikä tarjosi siihen nähdyistä parhaimman näköalan ja halvimman huonehinnan (40 000 rupiaa) sekä Sony´s Guesthousen Tuk Tukin ja Ambaritan välistä myös kivalla näköalalla ja 40 000 / 50 000 rupian (kylmä/kuuma suihku) huonehinnalla.

Libertasiin takaisin päästyämme batak-talo ja muutama huone oli vapautunut, joten katsastimme ne. Batak-talo kyykkyvessalla maksoi 65 000 rupiaa, mutta tämäkin (kuten muut näkemämme) batak-talo oli kovin pimeä pienine ikkunoineen ja näkymä ei ollut järvelle päin, joten päädyimme 70 000 rupian paritalomökin toiseen huoneeseen omalla länsimaalaisella kylppärillä ja viihtyisällä terassilla. Viivyimme Libertasissa kuitenkin enää vain kaksi yötä.

Olimme katsastaneet lisää majataloja ja löytäneet potentiaalisempia vaihtoehtoja. Ongelmaksi vain muodostui toiveemme, joista yksi oli pieni keittiönurkkaus tai edes vedenkeitin. Horas Family Stay - hotellista löysimme kyllä sellaisen, mutta niin suolaiseen hintaan ettemme harkinneet asiaa. Toinen oli näkymä: kun Toban uskomattoman hienoihin maisemiin ollaan tultu, niin ei haluta viettää täällä aikaa rakennuksen seinää tai puita tuijotellen, vaan halusimme näkymän järvelle. Muutaman mutkan kautta sitten päädyimme Mas Gottageen, viihtyisään majataloon Tuk Tukin ja Ambaritan välissä.

Majapaikkojen katselemisen, syömisen ja kävelemisen lisäksi emme ole juuri muuta ihmeellistä täällä vielä tehneet. Paikalliset ovat ystävällistä kansaa, varsinkin lapset ihania suloisine hymyineen ja tervehdyksineen. Olemme jo ehtineet useamman kerran harjoittaa lasten englannin kielen taitoa heidän haastatellessaan meitä koulutehtävää varten. Rauhallinen Tuk Tukin kylä on turistisuudestaan huolimatta melko mukava, vaikka kieltämättä viihdyn enemmän siitä syrjempänä. Näkymät täällä ovat tosiaan todella kauniit, eivät kuvat niille taida oikeutta tehdä. Tobaa on moni kuvaillut paikaksi missä sielu lepää ja keho laiskistuu enkä ihmettele. Täällä tekemiseksi riittää terassilla istuskelu ja syöminen. Samosirin saari vaikuttaa kuitenkin niin mielenkiintoiselta ja upealta, että tuntuisi tuhlaukselta jättää täällä oleminen vain laiskotteluun. Vuoret houkuttelevat patikkaretkille ja täällä on monia kyliä, jotka olisi kiva nähdä. Jossain vaiheessa lienee siis paikallaan vuokrata fillari tai mopo.

Turisteja täällä on jonkin verran ainakin majataloissa, mutta ravintoloissa (suositumpien majatalojen ravintoloita lukuunottamatta) istumme silti aina kaksistaan. Muutamiin suomalaisiin olemme törmänneet, mutta toisin kuin luulin, niin suurin osa tapaamistamme tulee kuitenkin muualta. Paikalliset tosin taitavat joskus myös naapurimme lähimaista sekoittaa meihin suomalaisiin, eräillekin tanskalaisille ruokailijoille kuulin Libertan omistajan huikkaavan hyvästit suomeksi :).

Sadetta on pitänyt ja ilma on ollut hyvin paljon Suomen kesää muistuttava. Kylmä ei ole ollut, mutta ajoittain on sen verran viileää, että pitkähihainen paitakin on ensimmäisiä kertoja Suomesta lähdön jälkeen ollut päällä. Neljän sateisen päivän jälkeen aurinkokin näyttäytyi ja nyt on kuitenkin ollut hyvin lämmin. Seuraavien päivien suunnitelmiin kuuluu visiitti Parapatiin, uimista sekä kirjojen lukemista. Tuk Tukin kirjakaupoissa käytettyjä, melko huonokuntoisia kirjoja myydään kalliilla, mutta majapaikastamme löysin ilmaisen kasan kirjoja suomeksi ja englanniksi, joten säästyi siinäkin monta euroa. Majapaikoissa on aina plussaa asiakkaiden kierrätysnurkkaus!