CURIOUS FEET

Gileille järjestetään myös hitaampia yhteyksiä pakettina, mihin sisältyy laiva Padangbaista Lembariin (4-5 tuntia), sieltä bussi Pemenangiin/Bangsaliin (noin 1,5 tuntia) ja sieltä laiva Gileille (noin 30 minuuttia). Näitä mainostettiin monessa paikkaa Padangbailla hintaan 125 000 rupiaa (10,50 euroa) henkilöltä. Vastaavia paketteja saa myös muualta Balilta.

Me olimme jo laiskoina harkinneet ottavamme tälläisen 125 000 rupian pakettiratkaisun ja parista paikasta yritimme hintaa hilata alaspäin. Päätimme kuitenkin käydä myöhemmin päivästä Padangbain satamassa katselemassa aluetta. Löysimme lipputoimiston helposti ja vierailun jälkeen päätimmekin mennä itsenäisesti. Arvelimme, että vaikka maksaisimme ylihintaa bemo-kuljetuksista, jäisimme silti rahassa voitolle ja pääsisimme taas kulkemaan paikallisten kanssa, mikä nyt yleensä on kovin mukavaa.

Seuraavana aamuna lähdimme aamupalan jälkeen hakemaan take away-nuudelit lähellä olevasta ravintolasta ja suuntasimme satamaan. Yksi ainoa mies kysyi menostamme Gileille, mutta kävelimme päättäväisinä lipputoimistoa kohti, joten sen enempää hän ei meille mitään myynyt. Ostimme liput kello 8:00 laivaan ja maksoimme lipusta 36 000 rupiaa (3 euroa) henkilöltä. Pääsimme laivaan ja kuten olimme edellispäivänä huomanneet, kyseessä tosiaan on autolaiva, eikä mikään pikkupaatti, kuten olin jostain syystä ennen Padangbaille tuloa kuvitellut. Laivassa oli melkoisen tilava kansi mukavine penkkeineen ja me saimme oikein mukavan sohvan käyttöömme. Edessä oli siis neljä tuntia todella mukavaa matkustamista! 

Laivassa ei ollut kovinkaan paljon matkustajia, suurin osa penkeistä oli tyhjillään. Laivasta löytyi myös pieni kioski, mistä sai ostaa nuudeleita ja varmaankin jotain muuta ruokaa, mutta meillä oli tosiaan omat eväät mukana, niin emme tiedä niiden kulinaarista elämyksistä tai hinnoista mitään. Sataman ulkopuolella sekä laivassa ennen sen lähtöä kaupitellaan myös riisiä, keksejä, limua ynnä muuta, joten eväät voi halutessaan ostaa sieltäkin.

Laiva lähti kello 08:30 maissa ja ennen yhtä saavuimme Lembariin, reilu neljä tuntia siinä siis meni. Parkkipaikalle päästyämme muutama taksikuski lähestyi meitä ja määränpäämme kuultuaan tarjosivat kalliita kyytejään. Jatkoimme matkaa kävellen pois satamasta, koska olimme varmoja, että kyyti irtoaa halvemmallakin. Eräs sinnikäs bemokuski sitten pysähtyi viereemme varmaankin kuusi kertaa tarjoten aina hieman halvempaa hintaa ja aina kieltäydyimme siitä ja päättäväisesti jatkoimme matkaa eteenpäin. Tarjosimme lopulta itse kyydistä Mataramiin (kaupunki Lembarin ja Bangsalin välissä, missä usein pitää bemoa vaihtaa) 5000 rupiaa (40 snt) henkilöltä, koska tiesimme ettemme ihan hirveästi maksa liikaa tuolla summalla. Siihen kuski lopulta suostui ja nousimme kyytiin. Matkaa Lembarista Mandalikan terminaalin ulkopuolelle, minne kuski meidät vei, on parisenkymmentä kilometriä ja se meni nopeasti.

Mandalikan terminaalin ulkopuolella kuski näytti meille mistä bemot Bangsaliin lähtevät ja ei mennyt varmaan kahta minuuttiakaan kun olimme jo taas matkalla. Tämän kyydin kanssa hintapyyntö Bangsaliin oli 20 000 rupiaa henkilöltä, mikä oli kummallisen kohtuullinen aloitushinta, vaikkakin tietysti paljon kalliimpi kuin paikallisille. Suostuimme hyvin lyhyiden hintaneuvotteluiden jälkeen maksamaan 15 000 rupiaa (1,25 euroa) henkilöltä, koska ilahduimme suorasta kyydistä niin paljon. Luulimme tosiaan, että joudumme vaihtamaan bemoa vielä kerran, mutta näin ei ollutkaan asian laita. Bemo lähti matkaan, mutta pysähtyi useamman kerran lastaamaan autoa täyteen ruokaa ja muita härpäkkeitä. Kyseessä olikin bemo, joka ihmisten lisäksi kuljetti suuria määriä ruokia, jotka olivat menossa samaan määränpäähän kuin mekin, eli Gili-saarille. Kyyti oli mukava, se kulki vuoristoreittiä pitkin, kyydissä olleet paikalliset olivat ystävällisiä ja näimme hienoja maisemia.

Bemossa matkalla Bangsaliin

Bemo jätti meidät Pemenangilla, mistä lähtee hevoskyytejä Bangsalin satamaan. Kyydin ei pitäisi maksaa muutamaa tuhatta enempää, mutta muutamastakin syystä päätimme kävellä matkan. Olimme lukeneet matkan olevan vain kilometrin, mutta jostain syystä se kävellessä tuntui silti pidemmältä. Olimme myös vanhasta LP:n oppaasta lukeneet Bangsalin sataman olevan täynnä aggressiivisia huijareita, joten olimme taas varautuneet pahimpaan. Liekö sitten off seasonin ansiosta vai onko meno rauhoittunut fast boattien yleistyessä, kun me pääsimme ihan rauhassa kävelemään rannalla olevaan viralliseen lipputoimistoon ja vasta sen edessä ehkä kaksi miestä kyseli määränpäätämme ja toinen näistä tarjosi kyytiä 50 000 rupialla, mutta ihan ystävällisesti.

Lipputoimistosta ostimme liput normaaliin public boattiin. Hinta on 10 000 rupiaa Trawanganille, mutta sen päälle meidän piti vielä maksaa jotain veroja ja muita juttuja. Käsittääkseni aamun veneissä näin ei ole, mutta en ole mitenkään varma. Loppusummaksi tuli siis 25 000 rupiaa meiltä kahdelta. Public boatit eivät lähde, ennenkuin ovat täynnä (25 henkilöä), mutta meitä ei odottelu haitannut. Nostimme vieressä olevalta ATM:ltä rahaa ja kävimme kaupasta hakemassa pientä purtavaa, jotka söimme rannalla. Lopulta ehkä vain puolen tunnin päästä satamaan saapumisestamme pääsimme nousemaan pieneen laivaan. Laivaan oli ensin lastattu saarelle meneviä tavaroita ja sen jälkeen meidät ihmiset päästettiin kyytiin. Laivamatka oli hyvin ahdas, mutta eipä tuo haitannut, kun matkassa ei tainnut mennä puolta tuntia kauempaa. Pääsimme siis Padangbaista Gili Trawanganille 137 000 rupialla (11,50 euroa / 2 hlö) ja matka kävi vielä helposti ja kyydit saimme todella nopeasti. Säästimme 113 000 rupiaa pakettiratkaisuun verrattuna eli huimat 9,50 euroa. Mikäli ei ole siis kiire ja erityisesti jos matkustaa sesongin ulkopuolella, niin tällä yhdellä kokemuksella suosittelen! Helpommat valinnat ovat usein houkuttelevia, mutta eivät palkitse samalla tavalla kuin paikallisten kanssa tekemisissä oleminen.

Satamassa oli tavaroita menossa laivoihin ja saarille

Paluumatkalle otettiinkin sitten pikavene, fast boat, ja lisäksi bussikyyti, koska halusimme jatkaa saman päivän aikana Padangbaista Kuta beachille. Kävimme noin viidessä paikassa kysymässä hintoja, minkä jälkeen tyydyttiin siihen mitä saatiin. Muutama paikka ei suostunut myymään alle 350 000 rupialla, yhdestä paikasta hinta tipahti 225 000 rupiaan (ja mies itsevarmasti ilmoitti sen olevan halvin hinta minkä löytäisimme) ja viimeisestä luvattiin 200 000 rupialla. Kysyimme kuitenkin vielä hotelliltamme, kun vasta siinä vaiheessa huomasimme, että heidänkin kauttaan sen voi toki hankkia. Noita kyydityksiä myydään kyllä ihan joka paikassa. Hotellimme virkailija suostui heti 200 000 rupiaan, joten ostimme liput sitten sieltä. Minä tietenkin heti epäröin, että perhana, olisiko pitänyt sanoa alempi hinta, kun niin helposti suostui tuohon (tietysti varmaankin suostui heti, koska olimme heillä pitkään yöpyneet), mutta päästiin kuitenkin tavoitteeseemme, joten olimme tyytyväisiä lopputulokseen.

Matkassa Gili Trawanganilta Kutalle meni yhteensä noin 4,5 tuntia. Veneellä kesti parisen tuntia, odottelua ja siirtymistä Padangbaissa oli puolen tunnin verran ja bussimatkassa meni toiset pari tuntia, josta varmaankin 45 minuuttia Kutan ruuhkassa. Siinä vaiheessa sitten ymmärsin sen, kun Kutan liikenneruuhkista valitetaan. Sitä ennen olimme olleet Kutan liikenteessä vain kätevällä skootterilla ja sillä nuo siirtymiset ovat huomattavasti nopeampia kuin isolla autolla, kun ohitukset onnistuvat sutjakasti. Kaiken kaikkiaan, myös fast boatilla liikkumisesta pidimme ja matkatessa ei tullut epäselvyyksiä. Voin siis suositella sitäkin ratkaisua, erityisesti jos matkustaa eteenpäin Padangbaista saman päivän aikana.

Trawanganilta siirryimme Kuta beachille, lentokentän läheisyyteen. 

Viimeiset päivät Gili-saarella menivät normaaliin tapaan rennosti. Parina päivänä satoi, mikä oli itseasiassa ihan piristävää. Sadetta oli kiva katsella ja kuunnella terassilla istuen ja kahvia juoden. Ne pari päivää olivatkin jonkinlaisia välipäiviä matkalla olemisesta. Trawangan tosiaan kyllästytti torstaina (varsinkin iltasella, kun sisäänheitto ravintoloihin alkoi) ja olimme ajatelleet vaihtaa maisemaa. Ei sitten jaksettu, sade olkoon hyvä tekosyy siihen. 

Hotellilta poistuttiin syömään, mutta muuten nököteltiin sisällä, katsottiin pari leffaa ja lueskeltiin. Siinä vaiheessa olimme kuitenkin jo kiertäneet saaren ympäri, käppäilleet sisämaassa, ihastelleet kilppareita akvaariossa, istuskelleet pubeissa ja uineet meressä riittämiin, joten tarvetta minkään erityisen jutun tekemiseen ei siinä vaiheessa ollut.

Lauantaina aurinko näyttäytyi taas ja lähdimme snorklailemaan, joka oli sellainen asia, minkä halusimme Gileillä kuitenkin vielä tehdä. Vuokrattiin kamat hotelliltamme ja lähdettiin metsästämään isoja kilpikonnia. 

Snorklaaminen oli mahtavaa! En ole koskaan pitänyt itseäni vesi-ihmisenä, joten eipä ole tullut tuotakaan ennen kunnolla kokeiltua. Trawanganilla siihen oli kuitenkin hyvät puitteet, koska vesi on todella kirkasta sekä lämmintä ja kalat värikkäitä. Näimme kaikenkokoisia ja -näköisiä söpöjä kaloja ja suuria parvia, ihailimme meren pohjaa ja kyllähän ne kilpparitkin viimein näyttäytyivät. Olivat komeita, varsinkin eräs yksilö, jonka bongasimme ollessamme niin kaukana rannasta, että pohjaa ei enää erottanut kauempana. Näkyi vain yksinäinen kilpikonna pimeyttä vasten ja kuului vain oma hengitys putken lävitse. Oikeastaan se oli vähän karmivaakin, koska minulla on toisinaan liian vilkas mielikuvitus. Snorklatessa tuli monta kertaa mieleen kaiken maailman Tappajahai- elokuvat. Lisäksi tulin ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta, että vene ajaisi ylitse ja ruumis pirstoituisi moottorin takia palasiksi. Ajavatkin niin "vauhdikkaasti" silmät sokeina, että pelkoni ei tietenkään ollut yhtään liioiteltua..

Viivyimme Trawanganilla lopulta kymmenen yötä. Useimmat taitavat matkustaa sinne muutamiksi päiviksi. Siinä ajassa ehtiikin kierrellä saarella hyvin ja viettää aikaa rannalla, mikäli ilmat suosivat. Me olemme kuitenkin vähän laiskempia pulliaisia ja viikon kyllästymisen jälkeen pari lisäpäivää olivatkin kivoja. En ole kuitenkaan varma palaisinko noin pitkäksi aikaa tulevaisuudessa, lyhyemmälle vierailulle voisin toki mennäkin, mutta sitten pitäisi käydä katsomassa myös saaret Meno ja Air.

Venettä odoteltiin

Kutalle saavuimme melkoisen nopeasti, koska tällä kertaa otettiin yhdistelmä pikavene (reilut 2 h) ja minibussi (2h), joten 4,5 tunnin matkan jälkeen saavuimme Kutalle. Jäimme kyydistä Poppies Lane ykkösellä, koska se alue oli tuttua ennestään. Kävimme syömässä ja lähdimme etsimään majapaikkaa. Ensimmäisellä kerralla Kutalla yöpyessämme majoitumme lähellä olevassa hotellissa, mutta halusimme nähdä muutakin valikoimaa, joten päätimme katsoa vaihtoehtoja. Kävimme katsomassa noin 100 000 - 300 000 rupian paikkoja ja ihmettelimme tarjontaa. Joissakin oli uima-allas ja aamupala, mutta rupuinen huone. Joissakin kiva huone, mutta ei ylellisyyksiä ja korkea hinta. Päädyimme lopulta Waringin Home Stayhin, huoneesta maksamme 130 000 rupiaa ilman aamupalaa. Sellaisen olisi kahdella kympillä saanut, mutta koska se on gluteeni-pitoinen niin jätettiin välistä. Varsinkaan täällä Kutalla, missä edullisia ravintoloita on lähellä, ei ne pannarit ja pienet voileivät ole hintansa arvoisia.

Lähellä on itseasiassa budjettimatkailijan kukkarolle sopiva ravintola Gong Corner, jota voin suositella. Paikka on melko iso ja viihtyisä, palvelu ystävällistä. Hinnat ovat tosiaan edulliset. Ruoan taso kuitenkin vaihtelee! Tuossa paikassa kannattaa ehdottomasti syödä paikallisia ruokia, joista useimmat maksavat 10 000 - 15 000 rupiaa (euron molemmin puolin). Salaatit tuolla ovat taas melkoisia pettymyksiä, pannareita ja kaikenlaista muuta löytyy myös listalta, mutta ihan kaikkea ei olla ehditty kokeilemaan :). Pirtelöt, vesi, limut ja mehut ovat myös edullisia (alle 10 000 rp), joten niillä ei rahasteta, toisin kuin joissakin muissa halpispaikoissa.

Gong corner on tätä hienoa graffittia vastapäätä.

Kutalle paluu oli mieluinen. Ensimmäinen kertamme täällä muutama viikko takaperin ei ollut niin positiivinen, vaikka ei tänne tullessamme paikkaan petyttykään. Saatiin mitä odotettiin eikä vain liiemmin tykätty. Gili T:llä kuitenkin totuimme suuriin matkailijamääriin, ruuhkaan rannalla ja sisäänheittäjiin, joten Kuta ei sen jälkeen tuntunutkaan huonolta vaihtoehdolta. Varsinkin kun kaikki on täällä taas hemmetin paljon halvempaa ja vaihtoehtoja on useampia. Majapaikkamme sijaitsee aika keskeisellä paikalla lähellä baareja ja muuta hälinää, mutta on silti melkoisen rauhallinen.

Illalla lähdimme syömään ja katsomaan paikallista yöelämää. Suuntasimme Legian-kadulle ja siellä vitutuksen käyrä nousikin sitten nopeasti. Siis onko sitä musiikkia pakko huudattaa niin kovalla, että se kuuluu kadun vastakkaisellekin puolelle ja joudut korvan vieressä karjumaan toiselle saadaksesi asiasi sanottua?! Tylsimys ei ymmärrä myöskään sisäänheittämistä eikä harhaanjohtavaa mainostamista ("Free beer". Niin siis paitsi, että tarjous loppui monta tuntia sitten, mutta kyltti ei ole liikkunut kadulta mihinkään. Kappas, viikonpäiväkin on ihan väärä.). Se ilta loppui sitten lyhyeen.

Seuraavana iltana otettiin uusiksi huomattavasti paremmalla menestyksellä ja juhlittiinkin tappiin asti. Muutama baari oli länsimaalaisten täyttämä (suosittu Sky Garden esimerkiksi), parissa muussa porukka taas koostui 95% aasialaisista. Kumma, ettei porukka ollut sekoittunut enemmän, todennäköisesti näin on kuitenkin yleensä (?). Pääsimme taas kuuntelemaan hyvää live-musiikkia (Ubudin loistavan keikan jälkeen välissä on ollut muutama huonompikin bändi) ja kyllä sitä toisten energistä, iloista ja läsnäolevaa olemusta on vain ilo katsella ja kuunnella.

Kävin myös heti hieronnassa, kun Kutalle pääsimme. Se olikin sitten paskin hieronta koskaan. Se on pahasti sanottu, koska vaikka taso vaihtelee ihan Suomessakin, niin en muista koskaan ennen saaneeni nimenomaan huonoa hierontaa. Vinkkinä muille Kutan kävijöille, että kannattaa katsoa kuka hieroo. Täällä Kutalla näkyy todella monen hierontapaikan edessä lapsia, ehkä 10-14 vuotiaita tyttöjä, sisäänheittämässä ja he myös ovat niitä hierojia. Kun näin heitä, olin todella epäluuloinen, koska hyvään hierontaan vaaditaan helkkarin paljon enemmänkin kuin kädet ja kosteusvoidetta. Joissakin paikoissa mainostetaan hierojien olevan koulutettuja. En välttämättä kuuluta virallisen koulutuksen perään, mutta kokemusta pitää ainakin olla. Menin kuitenkin yhteen paikkaan, jonka edessä oli keski-ikäinen nainen ja muutama nuori tyttö. Olin jo lähes valmiina makaamassa sängyllä, kun vanhempi nainen kysyi, sopiiko jos hänen tyttärensä hieroo hänen sijastaan. Suostuin, mikä harmitti kyllä jälkikäteen. Seuraavana iltana kävin korjaamassa tilanteen naapuripaikassa ja sain rahoilleni taas vastinetta.

Tänään on viimeinen päivämme Indonesiassa! Näin se aika vain meni. Aamuyöstä nousemme Singaporen koneeseen ja jatkamme matkaa vielä hetkeksi Malesian puolelle, Singaporeen palaamme viimeisiksi päiviksi.

Heippa hei!