Me matkustimme myös junalla muutaman kerran, josta toinen matkamme oli 13-tunnin yöjuna Varkalasta Mangaloreen. Lähdimme illalla kello 19:55 junalla ja saavuimme Mangaloreen kello 08:50. Olimme ostaneet liput etukäteen Varkalan cliffillä sijaitsevasta matkatoimistosta. Matkatoimistoista junalippujen ostaminen on kätevää, mutta he toki veloittavat lippujen varaamisesta vähän. Tietysti junaliput voi ostaa suoraan asemaltakin, kuten me ensimmäisellä kerralla teimme. Silloin jonotimme infotiskille kysymään junista (ja vaalean länsimaalaisen paikka "jonossa" muistettiin kohteliaasti eikä kiilaamista tarvinnut pelätä) ja ostimme liput lipunmyynnistä melko nopeasti. Olen kuitenkin moneen kertaan lukenut, että lippujen saaminen samalle päivälle ei ole itsestäänselvyys ja parasta onkin kuulemma olla pari päivää aiemmin lippujen ostossa. Myös huijareita saattaa juna-asemien ulkopuolella oleskella ja "apua tarjoavien" ihmisten mukaan ei kuulemma kannata lähteä ellei halua maksaa moninkertaisesti.

Yö junassa meni mukavasti. Olimme sleeper-vaunussa ja varanneet matkalle yläpedit. Yhdessä "kolossa" on siis kuusi petiä, kolme päällekkäin ja päiväsaikaan alin sänky toimii penkkinä, joka sitten yöksi käännetään sängyksi. Minä pienempänä mahduin yläpetiin hyvin nukkumaan. Pidemmällä puolisollani ei ollut yhtä lokoisat oltavat, jalat tulivat sängystä ylitse, mutta kuulemma hänkin sai matkan aikana nukutuksi yllättävän hyvin. Osan ajasta siis nukuimme, muun ajan katselimme maisemia ja juttelimme, aika ei missään vaiheessa käynyt pitkäksi. Välillä ovia pidettiin auki matkan aikana ja siellä sai halutessaan roikkua maisemia katselemassa, mikä loi mukavan tunnelman junamatkailuun.

Mangaloreen saavuttuamme lähdimme etsimään ruokapaikkaa sekä bussia eteenpäin Gokarnaan, jonne olimme siis suuntaamassa. Juna olisi lähtenyt ennen kolmea, mutta koska siihen oli niin kauan aikaa, niin päätimme matkustaa bussilla. Minä myös tykkään bussimatkailusta todella paljon, koska bussit kulkevat kaupunkien ja kylien läpi, toisin kuin junat. Suoraa bussia emme sinne kuitenkaan löytäneet, vaan meidän piti ensin ottaa bussi Udupiin ja vaihtaa siellä toiseen. Udupiin meni bussilla 1,5 tuntia ja matka maksoi 120 rupiaa (muutaman euron). Halvempikin bussi oli ilmeisesti olemassa, mutta me nousimme tähän siistiin bussiin jonka löysimme. Bussin taso vastasi Suomen busseja. Udupi oli kiva kaupunki ja hetken mietinkin pitäisikö jäädä yöksi, mutta lopulta jatkoimme matkaa. Kävimme paikallisessa ravintolassa syömässä, jonka hinnat olivat vielä edullisia turistiravintoloitakin paljon halvemmat. Kyllä Intiassa on paikoin lähes ilmaista matkustaa ja syödä!

Udupissa meille selvisi, ettemme vieläkään pääse suoraan Gokarnalle (emme tosiaan olleet liiemmin ottaneet asiasta selvää ja paperikarttaa meillä ei ollut..) vaan seuraava etappimme on Kumta. Jotenkin oletimme, että tuo kummallinen Kumta on jossain lähellä ja hyppäsimme bussiin. Bussissa ihmettelimme miten voi matka maksaa 220 rupiaa ja epäilimme rahastajan veloittavan meiltä turistilisää. Kielitaidot eivät sopineet kuljettajan ja parin muun matkustajan kanssa yksiin, joten hyödyttömän keskusteluiden jälkeen maksoimme hinnan. Kuitista sitten selvisi, että matkaa Kumtaan oli vaivaiset 156 kilometriä ja matkaan meillä menikin 3,5 tuntia.

Pysähdyimme melko nopeasti jollekin asemalle, missä oli mahdollisuus ruokailla. Me ostimme juotavaa, jota meillä oli enää tilkka mukanamme. Sitten alkoikin hauskuus! Bussi kaahaili huonokuntoisella tiellä, ohitteli yhdessä vaiheessa vasemmalta puolelta rekkoja (Intiassa on vasemman puoleinen liikenne) ja teki äkkijarrutuksia. Tiellä oli useita kuoppia ja meno oli välillä kuin huvipuiston laitteessa. Takapuoli nousi penkiltä ilmaan monta senttiä ja välillä mentiin vähän kallellaan ojassakin. Maisemat olivat nätit ja bussimatka olikin hauska kokemus!

Kumtaan saavuttuamme emme hypännetkään heti Gokarnan bussiin vaan päätimme kierrellä siellä ympäriinsä ensin. Keskustassa oli muutama guesthouse, mutta ravintoloita emme löytäneet, missä lie piilossa olivat. Päätimme mennä katsastamaan millainen Kumtan ranta on ja vilkaisemaan josko siellä olisi majoitusta. Epäilykset nousivat kuitenkin nopeasti, kun paikalliset eivät ymmärtäneet sanan 'beach' merkitystä.. 

Lähdimme kävelemään kuitenkin oikeaan suuntaan ja saavuimme koulun läheisyyteen, jonka oppilaat olivat päässeet juuri koulusta. Lapsia oli kadulla kymmenittäin. Olimme aikamoinen nähtävyys siellä, varsinkin pitkä vaalea puolisoni, joka sai todella paljon tuijotuksia ja tervehdyksiä lapsilta. Lapset olivat suloisia! Toki aikuisiakin ystävällisiä naamoja näkyi ja paljon lehmiä tietysti. Koska matkaa rannalle näytti olevan, pysäytimme yhdessä vaiheessa riksan ja päätimme mennä sillä. Kuski ei puhunut englantia, mutta lähti viemään meitä oikeaan suuntaan. Ajoimme muutamia kilometrejä, jonka jälkeen mies pysäytti ja osoitti johonkin ihme hiekkatielle. Kysyimme oliko rannalla hotellia ja mies vastasi kieltävästi ja osoitteli keskustassa olevan. Meillä oli siinä hieman kieliongelmia ja päätimme lopulta palata samalla kyydillä asemalle. Ties millainen paratiisiranta siellä hiekkatien päässä olisi ollut :). 

Asemalla oli taas bussi lähdössä ja hyppäsimme kyytiin. Bussimatka Kumtasta Gokarnaan kesti tunnin verran ja oli taas normaaliin tapaan edullinen, muutama kymmenen rupiaa. Illalla olimme mukavan matkan päätteeksi perillä kehutussa Gokarnassa!

Gokarnasta lisää ensi kerralla!