Eräänä aurinkoisena päivänä vuokrattiin majatalomme Sandralta mopo. Mopoja vuokrataan noin 60-80 000 rupialla (5-6,70 euroa), riippuen kuinka pitkäksi aikaa ottaa ja miten tinkii.

Vuokraaminen oli helppoa kuin heinänteko. Meiltä ei kysytty ajokorttia eikä mitään takuita, annettiin vain mopon avaimet käteen. Tosin en tiedä miten homma hoituu, jos pyörän käy vuokraamassa ulkopuoliselta. Pyysimme manuaalia ja sen saimme, mutta tarjolla on toki myös automaatteja. Mopo vuokrataan tankki täynnä ja jos sen vuokraa vain päiväksi, saatetaan pyytää, että se palautettaisiin ennen pimeän tuloa takaisin, eli iltakuuden maissa, pimeyden laskeutuessa kello 18:30 jälkeen.

Ajoimme lähellä olevan Ambaritan kylän poikki ja jatkoimme siitä matkaa useamman kylän ohitse, päätiellä pysyen. Pangururaniin on noin 42 kilometrin matka ja maisemat sitä ennen olivat OK, mutta eivät niin upeat kuin olin kuvitellut. Pangururanissa on kuitenkin mahdollisuus kivuta vähän korkeammalle niitä ihailemaan. Pangururanista on yhteys mantereelle, sinne johtaa hieman kuoppainen lyhyt tie, ja sinne me ajoimme. Käännyimme oikealle kohti kuumia lähteitä ja nousimme korkeuksiin maisemia ihailemaan ja maaperän rikkiä haistelemaan. Se tuoksui varsin miellyttävältä, vähän kuin kananmunalta. Pangururanissa pysähdyimme teelle. Olin ollut kiinnostunut näkemään kaupungin, ehkä jopa yöpymään siellä pari yötä ja ihan OK:lta se näytti. Vaihto Ambaritan tienoilta ei kuitenkaan houkutellut, että ei ollut niin erikoinen paikka kuitenkaan.

Meillä oli kartta mukana, ei kovinkaan tarkka, kuten pian huomasimme, mutta hyvin suuntaa antava. Kartasta olimme bonganneet pienen järven, Lake Sidihonen, keskellä saarta ja lähdimme sitä kohti. Kun olimme majapaikassa mopoa vuokratessamme maininneet haluavamme käydä järvellä, meitä varoiteltiin huonokuntoisista teistä ja järven mitättömyydestä ja kehoitettiin pysymään päätiellä. Epäilin miehen vain olevan huolissaan mopostaan ja sen takia liioittelevan, minkä lisäksi halusin siltikin nähdä järven, joten päätimme ajaa reittiä. Matkalla oli pieniä kyliä, joissa kyläläiset istuivat ulkosalla, mutta muuten niissä ei ollut kummoisempaa nähtävää. Tie huononi välillä todella kuoppaiseksi, mutta järvelle päästiin ehjinä. Itse järvi ei ollut kummoinen, hädin tuskin pysähdyimme sitä katsomaan. Emme halunneet kääntyä takaisin, vaan olimme päättäneet ajaa järveltä eteenpäin, saaren keskiosan lävitse seuraavan parin kylän lävitse.

Järvelle päästyä päätimme siis jatkaa eteenpäin. Saimme seuraksemme pari nuorta poikaa, jotka mopollansa lähtivät seuraamaan meitä. He seurasivat meitä seuraavaan kylään, eli Rongguritiniin, asti ja siellä ohjasivat meitä jatkamaan suuntaa eteenpäin kohti Parmanangania, pojat kääntyivät siinä vaiheessa takaisin järveä kohti. Tiet olivat tosiaan melko kehnossa kunnossa, kuoppaisia ja kivisiä, mutta pahimmat tienpätkät olivat vasta edessä päin. Rongguritinin ja Parmananganin välinen matka on ehkä kymmenisen kilometriä ja tie hiljenee melko pian, minkä jälkeen ei ole asutusta.

Ajelimmekin ihan kaksinemme metsän keskellä kuoppaisella tiellä, yhtäkään vastaantulijaa ei tullut. Aiemmin Samosirilla oli sadellut paljonkin, joten tiellä oli myös useita mutalammikoita, joista ei nähnyt kuinka syviä ne ovat. Pelkäsin koko matkan ajan rengasrikkoa ja toivoin, ettei sää huonontuisi. Mopon kyydissä istuminen ei kuoppaisella tiellä myöskään ollut sitä suurinta nautintoa, mutta siitäkin huolimatta olin tyytyväinen, että olimme vuokranneet vain yhden mopon ja minun ei tarvinnut ajaa tiellä. Myöhemmin ollessani itse kuski, huomasin tosin, etteivät ne kuopat tuntuneet lainkaan niin pahoilta kun pyörää ajoi itse, koska edessä istuma-asento oli parempi.

Kello oli vasta kaksi, joten meillä oli onneksi monta tuntia pimeään. Kahden kylän väliseen matkaan meiltä meni yli tunti, joten vauhtimme ei tosiaan ollut suuri. Huomattuamme ensimmäisen merkin asutuksesta, ymmärsimme olevamme lähellä parempikuntoisia teitä. Ja eiköhän siinä vaiheessa Toni valinnut tiellä olevan mutalammikon kiertämiseen märästä ja kuivasta puolesta sen märemmän, joten ajelimme suoraan syvään mutakasaan. Kömmin jalat mutaisina kyydistä pois ja siinä mudassa se pyörä seisoi ihan pystyssä, ilman tukea. Toni kiskoi pyörän pois minun hieman kiehuessa vieressä (olin sitä mieltä, että märkä mutakasa näkyi kilometrin päähän ja oletin Tonin valitsevan oikean puolen, enkä tietenkään ehtinyt varoittaa mudasta ennenkuin jo olimme siinä :D). "Siistyidyin" tien keskellä olevassa mutalammikossa ja lähdimme paskaisen pyörän kanssa jatkamaan matkaa, siinä vaiheessa jo asialle naurahdellen. Hyvin pian pääsimmekin kylään, mistä oli enää kivenheiton verran hieman paremmalle tielle.

Paremmalla tiellä tienkunto oli ajoittain hyvää asfalttia, mutta välillä sekin huononi kiviseksi. Sitä oli kuitenkin helpompi (ja huolettomampi) ajaa ja siinä vaiheessa uskaltauduin minäkin hetkeksi kuskin paikalle, liikenteen ollessa edelleen hyvin vähäistä.

Jälkikäteen ajatellen reittivalintamme ei ollut mitenkään paha, mutta rengasrikkoa pelätessä se tuntui jännittävämmältä tien päällä. Päätie saaren pohjoisosassa ei reilun 40 kilometrin matkalla vaikuttanut olevan niin mielenkiintoinen kuin sisämaan tiet, mikä myös vaikutti meillä reittivalintaan. Myöhemmin tosin naapurissa asuva pariskunta kehui saaren eteläosan maisemia ja ihmisiä suuresti, joten ehkä sielläkin tulee vielä käytyä.

Viime viikon lauantaina kävimme Parapatia katselemassa. Lauantain valitsimme päiväksi sinä päivänä olevien markkinoiden vuoksi. Majapaikkamme emäntä soitti laivan noutamaan meidät huoneemme edustalta, mikä oli varsin mukava juttu. Mas Gottagella ei ole omaa laituria, mutta kipuaminen bootin kyytiin onnistui suhteellisen helposti. Matka Parapatiin taisi kestää yli tunnin, koska laiva pysähtyi useamman majatalon luona ottamaan kyytiläisiä. Ambaritasta ja lähitienoilta, eli meidänkin majapaikastamme, kyyti Parapatiin maksaa 15 000 rupiaa henkilöltä, eli 5 000 rupiaa enemmän kuin Tuk Tukista.

Parapatiin saapuessamme siellä olikin vilinä päällä. Markkina-alue ei ole kovin isolla alueella, mutta tarjontaa on paljon ja se alkaa heti satamassa. Lähdimme kuitenkin ensin kohti kaupungin keskustaa, koska siellä sijaitsee ainoa VISA:n hyväksyvä pankkiautomaatti. Matkan varrella on muutamia automaatteja, mutta niistä ei meille turisteille tosiaan iloa ollut, koska niissä käy vain paikallisten pankkien kortit. Samosirin saarella on myös muutama automaatti ainakin Ambaritassa ja Pangururanissa (Tomokin maatti taisi olla suljettu), mutta Ambaritan kone olisi huolinut vain Mastercardin ja Pangururanissa emme pysähtyneet tarkistamaan olisiko sieltä rahaa saanut. Kävelimme sataman ja automaatin välisen muutaman kilometrin matkan, minibussillakin matkan pääsee kulkemaan 2 000 rupialla, mutta me halusimme nimenomaan nähdä millaista kaupungissa on. Pankkiautomaatista nostimme kuusi miljoonaa rupiaa (noin 500 euroa) ja jouduimme nostamaan rahaa kolmesti, koska maksimimäärä nostolle on kaksi miljoonaa. Noston jälkeen kävimme kaupasta ostamassa eväitä ja kiertelemässä hetken, minkä jälkeen palasimme markkina-alueelle satamaan.

Tuk Tukin kylä hotelleineen

Parapatin satama

Katu Parapatissa

Katselleet upeita aaltojen pyrskähdyksiä ja naureskeltu "merihirviöille"

Juoneet (minä) kahvia terassilla ja lukeneet kirjoja

Oih, ihastelleet kaikenlaisia karvaisia söpöläisiä

Kokkailleet ja syöneet hyvää ruokaa

Istuneet mukavassa majapaikkamme ravintolassa kaikenlaisia herkkuja vedellen, tässä 'takora'

Kuvailleet yhtä sun toista

Pelanneet pelikorttia (minä johdan tässä :D)

Kuulemiin tältä erää!

Käytetyt eurot tien päällä: 968 euroa (484 euroa / henkilö)*
Keskimääräinen päiväbudjetti: 22,50 euroa (11,25 euroa / henkilö)

*Ei sisällä viisumimaksuja Indonesiaan, joka lisätään budjettiin myöhemmin.
Summat pyöristettyjä. Eivät sisällä lentoja Suomesta Singaporeen.